Tosiaan viime viikolla pääsin jo tekemään jalkatreeniä salille ja loppuviikosta tein vielä sellaisen koko kropan kiertoharjoittelun, herättelin vähän tuota yläkroppaa ja hyvin ainakin meni perille :). Tuossa valkun kanssa kun juttelin niin oltiin yhtä mieltä siitä, että hissukseen aloitellaan painojen kanssa noita olkapäätreenejä.  

Torstaina tosiaan tuli se 2v täyteen tätä projektia. Aika on mennyt ihan hirveän äkkiä! Parissa vuodessa pudotusta se -55kg ei ole hyvä, vaan ihan helvetin hyvä suoritus :D. Varsinkin nyt kun tuntuu että nää vikat kilot ei lähe yhtään mihinkään, niin on hyvä muistutella itseään että kuinka paljon sitä on jo lähtenyt. Varsinkin kun ollaan vähän jäljessä tätä mun 14vkon kiristely tavoitetta ja itsellehän se heti tarkoitti epäonnistumista kun en vain saa niitä prkeleen kiloja pudotettua siihen tahtiin kuin pitäisi. No viestiä valkulle, joka käski olemaan hätäilemättä. Kokeillaan paria pikku niksiä tähän loppuun ja katsotaan mikä lopputulos on 5vkon päästä :).

( mitäpä tuohon lisäämään <3 )

Rutiini, se on monelle ihmiselle kuin kirosana. Itselle se on luonut tähän hommaan sen jatkuvuuden, turvaverkon. Mulle jokainen sunnuntai on samanlainen olin mä töissä tai en. Silloin tarkistan kalenterista sali/aamulenkki päivät, punnitsen koko viikon puurot ja marjat kippoihin, punnitsen lihat ja osan paistan jo valmiiksi, katson että kaapeissa on melkein koko viikon ruokatarpeet. Tällä pyrin vähentämään sitä viikko kuormitusta, vietän viikolla keittiössä aikaa sen 8min per päivä, kun valmistan sen mun päiväruuan ja paistan huomiset lihat (ellei ne ole jo paistettu). Että ei tää touhu paljoa aikaa mun päivästä vie. Ja kun päivät ja ruuat pysyvät lähes samana, niin se tuo sitä jatkumoa tähän touhuun. Auttaa vahvistamaan näitä hyviä rutiineja.

( Tämä on tullut hyvin tutuksi, mutta pikku hiljaa ne vuosien huonot tavat yksi toisensa jälkeen kaatuu ja murenee :) )

Eikä se kippojen kanniskelu oikeesti ole niin rasittavaa tai hankalaa, ellei siitä tee itselle sellaista. Tokihan kun mietin sitä elämää ennen tätä muutosta, niin fanimatkoille ym, reissuihin niin eipä mun tarvinnu mitään miettiä. Ainut hankala siinä vaan oli, kun ei mitään ennalta miettiny niin sitähän matkoilla sitten syötiin mitä sattui. Nyt tällä viikolla olen lähdössä vklopuksi lätkä kavereiden kanssa Vaasaan ja Raumalle. Toki nämä yli yön reissut täytyy miettiä huolella läpi ja varsinkin nyt kun meillä ei ole ryhmävarauksesta johtuen esim, minibaaria käytössä mihin voisin ruokani säilöä. Mä olen ihmisenä aika suunnitelmallinen, eli tykkään kun kaikki on mietitty ajoissa valmiiksi. Kenellekkään tuskin tulee yllätyksenä, että mulla oli jo lauantaina valmis lista siitä miten ja monenko aikaa syön matkan aikana ruuat :D. 

Olen myöskin tosi hyvin saanut ujutettua tän uuden elämäntavan tähän mun elämään. Tässä muutoksessahan ei ole ollut tarkoituksena se, että jätetään kaikki sieltä vanhasta elämästä, vaan että pyritään sovittamaan osa yhteen. Myönnetään että sain aika eriskummallisia katseita, kun ekan kerran söin mun parsakaali/kana ruokaa fanibussissa. Mutta nykyään se on yhtä tuttu ilmiö sielä, kun kalja/ hesemättö muilla. Tämä on minun tapa elää, se on niiden tapa elää ja silti pystytään ihan sulassa sovussa olemaan ja matkustamaan. Sielä korostuu juurikin tämä tukeminen. Kukaan ei yritä tuputtaa kenellekkään yhtään mitään, voisin jopa sanoa että mä pääsen rentoutumaan noilla matkoilla. Kukaan ei kysy että miksi sä syöt noin tai että ota tästä yks pala tätä 10 suklaan tiikerikakkua, kyllä sä yhden palan voit ottaa. Samoin mun perhe alkaa ymmärtää tätä mun elämää, ehkä se niiltäkin vaan vei vähän aikaa hyväksyä tämä tyyli.

Sitten päästäänkin tähän liikuntaan. Mä en ole koskaan ollut mikään hirveän liikunnallinen ihminen, mitä vähemmän on tarvinnut kävellä niin sen parempi. Valitettavasti tämä myös näkyi sitten ulkoisessa olemuksessani. Mun painoindeksi oli 2v sitten melkein 45!! Isoin askel mikä mun oli otettava saavuttaakseni jotain, oli mennä rohkeasti muiden ihmisten sekaan liikkumaan. En sano että se olis ollu mitenkään helppoa aluksi, mutta kun tajus ettei ne sielä lenkkipolulla mollaa, vaan päinvastoin niin nopeasti se motivaatio ja itseluottamus lähti kasvamaan. Minähän aloitin tämän liikunnan kävelemällä/hölkäämällä säännöllisesti. Mullakin kun oli paljon pudotettavaa niin tuli jossain vaiheessa mieleen, että jos haluaa vähän kiinteämmän olemuksen niin sinne salillekkin olisi pakko mennä. Käytän sanaa pakko, koska sitä se mulle oli ensimmäiset 2kk. Tuntui että se oli yhtä taistelua aina itseni kanssa että pääsin ylipäänsä sinne. Se salilla olo oli vähän, että kunhan nyt jotain teen. Oikeastaan se kipinä siihen saliin tuli vasta kun fitfarmin kelkkaan hyppäsin 1,5v sitten.

Ja kyllä, ensimmäinen treeni pt:n kanssa oli näin maltillisesti sanottuna aika valaiseva kokemus :D. Mutta olin päättänyt että keskityn ja annan kaiken sielä salilla. Koska minulla ei hirveän pitkää salikokemusta ollut, niin ainut millä pystyin näyttämään että olin tosissani oli että treeneissä olen sisukas. Koen olevani sitä edelleen, keskityn myöskin treenatessa niin kovaa että salikaveria musta ei kyllä kenellekkään saa :D. Joskus aikaisemminkin olen sanonut, että salilla olo on sitä mun omaa aikaa. Mä pyrin tekemään kropasta paremman ja voimakkaamman. 

Joskus n. vuosi tämän elämäntaparemontin aloituksen jälkeen, mietin miksi ne epäonnistumiset otti aina niin koville. Oivalsin, että se ei tuntunut pahalle sen takia että olisin kokenut pettäneeni mun läheiset, vaan koska petin itseni. Annoin lupauksia, joiden eteen en jaksanutkaan tehdä mitään. " Nyt et luovuta, vaikka tää kestäis 10v niin jatkat sinnikkäästi. Tällä kertaa mä en joudu pettymään". Nuo sanat mä muistan niin hyvin ja vaikeina hetkinä joita itselläkin on aina välillä, niin nuo sanat auttaa taistelemaan omaa päämäärää kohti. 

Ensviikolla saattekin sitten lukea miten tämä mun aikataulutus onnistui ja eksyinkö sielä Vaasassa aamulenkin aikana vai en :D.