No mistäpä muustakaan tämän kirjoituksen aloittaisin kun lauantain haasteesta :D. Menin aikasin perjantai-iltana nukkumaan, jotta lauantaina olisin viimeistään 05.00 aikaan hereillä. Söin heti herättyä ja purkitin vettä ja gatoradea ( aivan kamala määrä hiilaria ja sokeria) ja pakkasin energia geelit mukaan. 8.00 oli ulkona melkosen vilposta niin oli mukava lähteä hölköttelemään. Sanottakoon että hölkkäilen sellaiset 2 * kuussa 12km lenkkejä, pidän niitä itselleni sopivana matkana. Lauantaina siis hölkättiin/käveltiin sama matka minkä olen kiloissa pudottanut eli 53,6kg. Helmikuusa alkanut massakausi toi  takaisin 3,4kg, joka nyt ei omaan korvaan kuulosta kummoiselta. En siis saanu mitään mega itkupotkuraivareita :D.

Koska nyt hölkättiin melko hiljaisella vauhdilla niin ekat 30km meni ihan hyvin, sitten iski seinä vastaan. Jalat tuntui kun niissä olis 15kg hiilipainot ja kroppa huusi hiilaria. Energiageelit ääntä kohden ja jatkettiin. Hauskuus alkoi sitten jossain ennen 40km kun vasen pohje kramppas, oli sitten pakko kävellä se pari kiekkaa että sai sen krampin pois. Kysymykseenhän ei olis tullu pysähtyä, koska sillon ei varmasti olis enää päässy liikkeelle. Oikeastaan ne vikat 14km oli tahtojen taistelua. Kun pohje ja jossain vaiheessa takareidet alko kramppaa todella niin kummasti se pää alkoi kanssa taipua siihen että nyt ei enää pysty ja on lopetettava.

Jos jotain tän n. 2v taipaleella on opittu, niin tuon milloin pää alkaa "hajoamaan". Oli vain työnnettävä ne "höpöhöpö" ajatukset muualle. Ihan vikalla kierroksella kävellessä tuli mietittyä, että kyllä täytyy ihmisen olla hullu kun tämmöseen on ryhtyny :D. Mutta mitä toi matka mulle sitten antoi?. Se antoi entistä enemmän sitä henkistä vahvuutta, se näytti että se entinen minä ei määrittele nykyistä minää. Se myös osoitti että mä nykyään pystyn vaikka mihin, kunhan päätän että se onnistuu. En tiedä kuka tämän on kirjoittanu, mutta tää kuvastaa aika hyvin nykypäivän ihmisiä:

" Pystyisimme tekemään paljon enemmän asioita, jos emme jo etukäteen luulisi niitä mahdottomiksi"

 

Kyllä tuon haasteen jälkeen sain sitten jo kommenttia siitä miten mulla oli mennyt NIIN paljon aikaa. Jotenkin ei muiden ihmisten ilkeät kommentit jaksa enää kiinnostaa. Useimmiten ne kumpuaa sen toisen ihmisen pahastaolosta. Ajattelen noiden ihmisten kommentteja, että ne on kuin ulkona olevan tuulikellon helinä. Tosin ei ehkä niin herkkää kuunneltavaa korville :D.

Voitteko kuvitella että tää energia on siis tullut jäädäkseen. Koko aika semmoinen kesto hymy päällä :D. Ja ei, mulla ei ole miestä. Mikä se edes on? :D. Ei vaan, tällä hetkellä elämä nyt vaan on ihanaa ihan yksinään. Enkä nyt tiedä tarviiko sitä miestä/naista aina olla, ollakseen onnellinen?.

 

Huomenna alkaa sitten dieetti. Olen luvannutkin että kirjoitan omista tuntemuksista reheellisesti matkan aikana. Tosin luulenpa että mitään itkuvirsiä ei ole kuitenkaan luvassa. Mutta mielitekoja varmasti mahtuu monia, mutta niistäkin on ennenkin selvitty voittajina :). Tiistaina kutsuu Tampere ja olis sitten 3 treeniä Killen kanssa ensviikolla. Oon varmaan menettäny viimisetkin järjenrippeet, mutta mä en jotenkin osaa yhtään enää pelätä että mitä sielä treeneissä tehdään. Oikeastaan aina sinne ollaan menty sillä asenteella, että tehdään se mitä ne pyytää ilman mitään "haista vittu" kommentteja. Toisinsanoen olen liian tossukka puhuakseni tuommoisia :D. 

Mikäs tässä lomaillessa, kun tämmöiset säätkin on :). Ensviikon kirjoituksen julkaisen jo tänään, koska olen huomenna varmaan niin tohkeissani dieetistä ja pakkaamisesta että saattas unohtua julkaista tämä kirjotus :P.