Välillä noiden ihmisten kommentit jää tuonne pääkoppaan pyörimään. Itselle tuo vatsakommentti aiheutti ja aiheuttaa edelleen melkoisen epävarmuuden tunteen.

Minähän en koskaan kunnolla halunnut myöntää kuinka iso olin. Ne kerrat kun olin peilin edessä, niin uskottelin itselle että en mä niin iso vielä ole. Sitä kun toisteli itselleen eka viikon, kuukauden ja vuosia, niin pää alkoi oikeesti uskomaan siihen jorinaan ja hukkasin sen todellisuuden. Hukkasin sen oikean minä kuvan. Ja kun vihdoin näin sen todellisen minän, niin valehtelisin jos väittäisin ettei se olis järkyttäny mun mieltä. Kyllähän ihmiset mun koosta sanoi, mutta jätin ne kommentit omaan arvoonsa.

Nyt kun olen tyytyväinen ja joku kommentoi asiaa, joka mulle itselle on vielä arka aihe, niin iskee epävarmuus. Epävarmuus että näenkö mä itseni nyt oikein, mitä jos mä annan mun pään kuvitella taas asioita. 

Mä annoin itseni elää siinä harhautetussa elämässä niin pitkään, että nyt huomaan kyseenalaistavani tuon peilikuvan. Pelko siitä, että mä annan taas itseni kuvitella asioita on todella vahvasti läsnä. Mitä jos ne ihmiset on taas oikeassa, tiedänkö mä edes mikä mun todellinen minä kuva on?. 

Tässä matkan varrella hyvin huomaa, kuinka nämä vanhat asiat tulee ajoittain niin voimakkaasti tähän nykyiseen elämään. Eikä tässä ole muuta vaihtoehtoa kun käydä nämä ilon,epävarmuuden ja onnistumisen tunteet läpi kerta toisensa jälkeen. Ainut mitä tässä matkan varrella ei saa hukata on se palava halu tehdä tätä juttua ja sitä positiivista ja päättäväistä asennetta. Sekin kaikilta kyllä löytyy, se pitää vain jokaisen löytää ja pitää siitä kiinni henkensä edestä :)