Ei ole kovinkaan kauaa kun tämän tekstin kirjoitin päiväkirjaan :).

" Mä olen tässä viime päivinä miettiny, miksi ihmisiä pelottaa aloittaa jotain uutta?. Onko meistä tullut niin mukavuudenhaluisia, että kaikki uusi ja tuntematon pelottaa tai ei vain kiinnosta. Omasta kokemuksesta tiedän että sieltä mukavauusalueelta on vaikea lähteä, mutta se voi oikeesti olla ihan kivaakin. Mietin milloin olen viimeksi tehnyt jotain ensimmäisen kerran, niin en edes muista mikä se oli.

Kun mietin itseäni v.2012 ennen kuin olin aloittanut yhtään mitään, niin mun ainut pelko oli että mä en edes yrittäisi muuttua. Sillon paskimpina aikoina uskottelin itselleni, että ehkä toiset on luotu olemaan lihavia. Näin jälkikäteen voisin miettiä, että ei. Ei ketään valita olemaan läskejä, se on vain seurausta sun omista valinnoista. Minä olen siitä hyvä esimerkki. Olen tehnyt elämässä n.11v melko huonoja valintoja. Kaikista eniten mua ärsyttää että mä annoin sen mennä niin pitkälle että seuraukset näkyvät mun kropassa, ne näkyvät vielä yli vuoden jälkeen mun ajattelutavassa.

Vaikein asia oli myöntää itselle olevansa riippuvainen sokerista. Minä joka en polta enkä juo, annan kontrollin pettää niin paljon että tulen jostain noinkin turhasta aineesta riippuvaiseksi. Valehtelisin jos sanoisin,että en juurikaan mieti herkkuja. Mietin melkein päivittäin. Kun vastoinkäymisiä ennen tuli, niin se oli helppo tukahduttaa sillä herkulla. Jossain vaiheessa se meni niin pahaksi, että oli hyvä tai huono päivä niin sitä makeaa oli vain pakko saada. Sitä oli oltava kotona viikon jokaisena päivänä, vuoden ympäri. Tuo riippuvuus on edelleen vaikea asia myöntää, häpeän sitä. Sen takia ihmisten on vaikea tajuta miksi en voi ottaa sitä "yhtä karkkia". En voi ottaa koska se ei jäisi siihen yhteen. Mä vielä harjoittelen sitä mikä muille on ihan arkipäivää. Syödä yksi pullaviipale kahvin kanssa, niin mulla menisi edelleen se koko paketti. Omat vapaasyöntipäivät on hyvää harjoitusta. Toki siinäkin kontrolloin melko rankalla kädellä syömisiä, ehkä se johtuu siitä että pelkään sen kontrollin pettävän, koska onhan se ennenkin pettänyt. Mutta pikkuhiljaa pienin askelin pääsen varmasti siihen, että voisin syödä hyvällä omallatunnolla kerran viikossa vähän vapaammin. 

Epäonnistumisen pelko on varmaan se yleisin "syy" olla aloittamatta laihdutusta ym.. uutta juttua. Mitä tapahtuu jos epäonnistuu? Ei yhtään mitään. Mä olen ennen lopettanut nämä laihdutus yritykset siihen yhteen repsahdukseen. Mutta miksi sitä lopettaa siihen ensimmäiseen kaatumiseen. Jos tästä on tarkoitus niin kuin monella on, tehdä loppuelämän juttu niin se yksi pieleen mennyt päivä on aika pieni osa kokonaisuutta. Eihän pikku lapsikaan lopeta kävelyharjoituksiaan kaaduttuaan ekan kerran vaan nousee sinnikkäästi takas ylös ja jatkaa.

Mulla se epäonnistumisen pelko tulee ajoittain "entä jos" vaiheena. Silloin mun on pakko pysähtyä miettimään niitä valintoja, niitä lupauksia mitkä mä itselle tein kun tähän ryhdyin. Melko pieni prosentti, että koskaan menneeseen palaisin. Tämäkin on vain yllättävän pitkä prosessi saada esim, tuo ruoka ja muu liikunta tulemaan tuolta selkärangasta. Mä olen tällä hetkellä tässä välivaiheessa. Tiedostan edelleen ne vanhat tavat, mutta uudet tavat alkaa jo juurtua tuonne pääkoppaan. Mutta mitä pidemmälle aika menee niin sitä vähemmän mä enää mietin noita vanhoja juttuja. Jokainen onnistunut viikko/kuukausi kasvattaa mun itseluottamusta tätä uutta elämäntapaa kohtaa. Mä oikeasti nautin tästä elämäntavasta ja kun minä voin hyvin niin se mun hyväolo vaikuttaa myös läheisiini. Tässä kropassa on kyllä taistelujälkiä menneestä, mutta ne on vaan hyvä muistutus mulle että älä helvetissä mene takas menneeseen, koskaan.