Niin, tuo viha omaa kroppaa kohtaan ei myöskään ainakaan kasvata sitä itsetuntoa. Kun mietin aikaa taaksepäin, niin mä olen aina vihannut mun kroppaa. En ole yksinkertaisesti nähnyt siinä yhtään hyvää piirrettä. Aina on ollut joka paikassa liikaa läskiä ja löysää sielä sun täällä, itsetunto täysin nolla.

Muistan ajat kun olin mielummin kotona, kuin hyvän ystäväni kanssa kahvilla. Ei mulla ollut mitään kivaa päälle pantavaa ja eipähän tarvinnu olla muiden tuijoteltavana, mä oikeastaan eristäydyin koko sosiaalisesta toiminnasta. Söin sitten siihen yksinäisyyteen, soimasin itseäni kuinka idiootisti toimin ja söin vähän lisää. Paino nousi ja sama kaava toistui. Ja mitä isompi olin niin sen vähemmän mä missään kauppakeskuksissa, firman pikkujouluissa kävin.

Jos joku sanoi minulle kohteliaisuuden tai kehui minua, niin heti mietin että sillä on varmasti jotain takaa-ajatuksia tai että ei se sitä oikeesti tarkoita.

Ensimmäisessä mentaalivalmennuksessa minun piti kertoa 3 hyvää asiaa kropastani ja mä en löytänyt yhtäkään. Olin pudottanut siihen mennessä jo yli -30kg ja edelleen mulla oli itseinho kroppaani kohtaan, mä en ajatellut että kuinka pitkälle olin jo tullut vaan kuinka pitkä matka mulla oli vielä edessä. Mietin että miten mä voin edelleen näyttää tältä, vaikka olen pudottanut noin paljon painoa.

Siitä sitten alkoi se oppimisprojekti, hyväksyä se kroppa tälläisenä kun se on nyt. Ja kyllä, sain tehtäväksi miettiä joka päivä 3 hyvää asiaa ja se tuotti vaikeuksia en sitä kiellä. Mutta mitä enemmän mä keskityin siihen kuinka paljon mä olen saavuttanut ja miten kivalle mun kroppa näyttää nyt tällä hetkellä, sitä enemmän löysin niitä hyviä asioita mun kropasta ja sitä itsetuntoakin alkoi tulemaan. En ollut enää se "anteeksi että olen olemassa tai anteeksi että vien nyt tunnin pt:n aikaa, kun se voisi tälläkin hetkellä treenauttaa paremmassa kunnossa olevaa". Oikeastaan tuosta mentaalivalmennuksesta alkoi semmoinen iloinen oravanpyörä liikkumaan ja se näkyi kyllä sitten tuloksissa välittömästi :D.

Syksyllä sitten huomasin että ei helvetti, mullahan on hyvä olla tässä kropassa. Mä hyväksyin sen kropan sellaisena kuin se oli ja silti mulla oli hyvä olla siinä kropassa. Kannoin sitä kroppaa ylpeänä. Muut saattoi miettiä ja tulla päin naamaakin sanomaan, että eikö mua ällötä kun nahka roikkuu. "miten sä voit olla tyytyväinen?"

Voin olla tyytyväinen koska mä hyväksyn sen kropan tälläisenä kun se on nyt, mulla on hyvä olla tässä kropassa oli muut mitä mieltä tahansa. Mua ei ällötä se että mun vatsa ei ole kireä tai että mulla on edelleen tuo alavatsa. Nuo asiat pitää mun mielen valppaana siihen, että mä työstän tätä projektia edelleen. Se on hyvä herätys siihen että matka on edelleen kesken. Se nahka saa roikkua siinä niin kauan kuin on tarvis. Olin oikeastaan odottanut jopa pahempaa roikkumista kuin mitä se nyt roikkuu. Ei voi olettaa että jos se nahka on venynyt sen 12 vuotta, että se kutistuisi sitten jossain 6kk :D. Täytyy olla kärsivällinen ja keskittyä vain tekemään sitä mikä tekee iloiseksi, mistä tulee se hyvä fiilis. Mä en oikeastaan koskaan ajatellut että oman kropan muokkaaminen olis näin jännittävää seurattavaa. Mä en tiedä mihin tuo vatsa on menossa, mutta sen tiedän että tulen antamaan sille kaikkeni että se menis kasaan. Se tyytyväisyyden tunne tulee sieltä, että mä edes yritän tehdä asian hyväksi jotain. Olen sanonut ja sanon edelleen niille jotka mielummin rypevät niissä läskeissään kun ottavat tämän väliaikaisen nahkavaiheen, että se on oma valinta. Mutta jos et itse jaksa tehdä asialle mitään (vaikka haluaisit) niin turha tulla räksyttämään että ei tän näköinen voi olla tyytyväinen kroppaansa. Olen tyytyväinen ja aivan helvetin ylpeä itsestäni ja omasta työstäni :).