Ootteko te koskaan tahtoneet jotain asiaa niin palavasti, että on tuntunut ettei mikään voi tulla siihen väliin. Tämänkin 1,5v ajan olen varmaan parikymmentä kertaa kuullut " sulla on kyllä ihan jäätävä itsekuri, voi kun minäkin pystyisin". Niin, ei tuo itsekuri aina ole kyllä ollut jäätävä. En muuten olisi varmasti onnistunut kerryttämään melkein 60kg ylimääräistä tähän kroppaan. Toki nuo loput +20kg tuli siitä kun heitin hanskat tiskiin kokonaan ja mietin että tämmöiseksi mä nyt jään loppuiäksi, vai jäinkö sittenkään..

Mä olen kaikenmaailman höpöhöpö pillereitä kokeillut laihduttaakseni ei toiminu. Samoin olen useasti yrittänyt laihduttaa, mutta koska ajatus on alkumetreillä ollut että en mä kuitenkaan tule onnistumaan vaan repsahdan jossain vaiheessa niin yllättävää kyllä, siinä on juuri niin käynyt.

No kun olin tyytynyt olemaan tuollainen sairaaloisen ylipainoinen, niin mulla jossain vaiheessa heräs se "mitä jos mä pystyn" toivon pilkahdus. Enkä mä edes osaa kenellekkään vielä tänä päivänäkään selittää sitä päättäväisyyden ja tahdon voimaa mikä muhun iski. Asetin itselleni jonkun konkreettisen tavoitteen, puin haalarit päälle ja ryhdyin töihin. Ja kun se paino alkoi tippumaan ja tuloksia näkymään, niin mikään karkki maailmassa ei voittanut sitä onnistumisen fiilistä mikä siitä tuli. 

Toki entisenä sokeriholistina voin sanoa, että 3 ensimmäistä viikkoa olivat kyllä sellaista kamppailua tuota riippuvuutta vastaan, voisi sanoa että elämäni kovin väsytys taistelu käytiin minun ja oman mieleni kanssa. Mulla ne herkut olivat ennen ihan jokapäiväinen juttu, vähän niinkuin vesi.

Ekana viikkona mietin herkkuja tauotta, jossain vaiheessa tuli jopa sellainen "en mä voi pärjätä ilman herkkuja" olo. Kauppareissut oli jotain hirveetä, oli pakko kävellä ns. laput silmillä menemättä edes sen karkkihyllyn ohi. Tuon 3vkon jälkeen tuli sitten pariinkin otteeseen repsahduksia. En tällä kertaa heittänyt kaikkea läskiksi (syödään nyt tää koko pussi sitten kerta repsahdin) vaan heitin sen pussin roskiin ja jatkoin siitä mihin olin jäänyt. Samoin mä en lannistanut mieltä sättimällä tai haukkumalla itseäni paskaksi ihmiseksi, siihen ei itseni mielestä ollut tarvetta. Se että repsahdin ei tehnyt minusta paskaa ihmistä, se vaan osoitti että yritän.

Mitä kauemmin sitten olin ilman sitä sokeria, sen paremmin pystyin kieltäytymään herkuista. Sen paremmaksi mun itsekuri muokkautui ja sitä varmemmaksi tulin että tämä on se oikea suunta. Mieletöntä oli myöskin huomata että vapaasyöntipäivät ei romahduttanut tätä kasvanutta itsekuria. Voin kertoa että kun 6kk jälkeen innoissani ostin semmoisen pienen geishapatukan, niin se oli niin makeaa että mä en saanut otettua siitä 5 palasta kuin sen yhden :D. Ilmeisesti myöskin makuaisti on kokenut tässä matkanvarrella jotain. Ei kenelläkään ole jäätävää itsekuria luonnostaan, ei tämä omakaan mistään taivaalta pudonnut. Se mitä se vaatii, on että sitä työstetään. Onnistuminen ruokkii onnistumista ja tässä omassa tapauksessa kävi juuri niin. 

Toki mun itsekuri on paremmassa jamassa nyt, mutta myönnettävä on että välillä kyllä käydään 3 maailmansotaa oman mielen kanssa että saanko mä tänään syödä sitä karkkia vai en :D. Ajoittain se makeanhimo lähtee yhtä nopeasti kuin tulikin ja sitten on niitä jaksoja kun saa taistella sitä vastaan. Mutta jokainen voitettu kamppailu ja jokainen kauppareissu ilman että sinne kassiin päätyy jotain sinne kuulumatonta, nostattaa mun fiilistä. Ja annan siitä kyllä aina itselle kiitosta.  Eli ei mulla aina ole ollut jäätävää itsekuria, sen mä olen omilla valinnoilla ja päättäväisyydellä rakentanut. Koska mulla on ollut joku päämäärä, jonne olen halunnut ja jonka eteen olen tehnyt töitä :). 

"Jos sulla on joku tavoite, niin se täytyy olla niin kirkkaana sielä sun mielessä, että siihen ei tule mitään esteitä" Näin on sanonut Farmin päävalkku Bull ja se pitää kyllä ihan paikkaansa :).