" En ymmärrä miten mä olen päästänyt itseni tähän tilaan. Mä olen kohdellut kaltoin ihmistä, jonka pitäisi olla tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen! "

Tuo kirjoitus on aivan ensimmäinen kirjoitus minkä kirjoitin päiväkirjaan, se oli tämän matkan ensimmäinen päivä. Ihanaa huomata että sillä matkalla ollaan vieläkin :).

Mutta miksi niin moni ihminen jättää itsestään huolehtimisen vasta viimeiseksi?. Sä kuitenkin elät siinä kropassa koko sun elämäs. Mä olen aina ajatellut että on jotenkin itsekästä pistää itsensä aina ekaksi, mutta sanomattakin selvää että jos ei itse voi hyvin niin se heijastuu kyllä siihen lähipiiriin.

Olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, tunteiden näyttäminen ei ole koskaan ollut mun taitolaji. Sitten tuli se päivä jolloin menetin jotain aivan äärimmäisen tärkeää joka kirjaimellisesti romahdutti mut sisältä päin aivan kokonaan, en kuitenkaan näyttänyt sitä pahaaoloa ulospäin ja mikä pahinta en antanut itselleni aikaa käydä sitä asiaa kokonaan läpi vaan se jäi sitten muhimaan tonne mun sisälle pahanaolona. 

Ja se pahaolo purkautui ihmisiin jotka mulle on erittäin tärkeitä. Mun perheeseen. Sain aivan hirveitä raivonpurkauksia milloin mistäkin syystä ja tuli varmaan sanottuakin asioita jotka olisi voinut jättää sanomatta. Siitä tuli lumipallo kierre ja lopulta se meni tilaan, jossa kukaan ei oikein uskaltanut mitään sanoa että en olisi "räjähtänyt" taas aiheettomasti. Näin aina muissa ne ongelmat.

Mutta mitä jos minussa oli se ongelma. Näin jälkikäteen mietittynä, niin tuo ajoittainen raivoaminen mitättömistä asioista oli mun hätähuuto. Hätähuuto että kaikki ei ole hyvin, mulla on paha olla.

Sitten tuli se päivä jolloin päätin että mun on pistettävä itseni ensimmäiseksi, koska ei kukaan muukaan sitä tee. Se ajatus on lähdettävä itsestä. Jos et ole tyytyväinen itseesi, niin tee asialle jotain. Mitä nyt on sitten tapahtunut, kun mä voin hyvin mun kropassa?. Mä en saa mitään ihmeen raivopurkauksia. Kun mä voin hyvin niin se heijastuu kyllä mun perheeseen. Mun isä, jota ennen pidin aivan idioottina ihmisenä on nyt se ihminen jota mä arvostan todella paljon. Kaikista mun turhista raivoamisesta huolimatta se on tukenut ja ollu hiljainen hyväksyjä tähän mun projektiin. Se on vierestä seurannut, kuinka ennen niin rikkinäisestä ja alhaisesta itsetunnosta kärsivästä naisesta on kasvanut melko määrätietoinen ja onnellinen nainen.

Ja mikä tärkeintä olen itse tyytyväinen itseeni. Ensimmäistä kertaa vuosiin mulla on hyvä olla, enkä pelkää näyttää sitä ulospäin. Eikä mun perhesiteet siitä ole kärsinyt, päinvastoin. Nykyään me tullaan paremmin toimeen, pystytään puhumaan vaikeistakin asioista kasvotusten. Osataan nauttia toisen onnesta.

Positiivisuus on oikeastaan aika hauskaa, vaikka vähemmän se varmaan kaloreita polttaa kun negatiivinen mieli ;D.